Alunperin tarkoitukseni oli raapustaa tämä seuraava postaus jostakin elokuvasta, mutta kaiken muun elämän keskellä on jäänyt leffojen katsomiselle vähemmän aikaa. Tästä samasta syystä on myös postausväli harmillisesti venähtänyt, kun olen aina ajatellut, että jospa sitä tänään ennättäisi jonkun katsomaan ja julkaisemaan arvostelun teidän iloksenne. Ja tämän kaiken lisäksi olin vielä opintomatkalla Helsingin vilinässä. No, tässä sitä kuitenkin ollaan ja toivottavasti en aiheuta kellekään pahaa mieltä sanoessani, että myös tämä blogikirjoitus edellisen tavoin käsittelee eläimiä ja on taas eräänlainen esittelypostaus :)
Melkein tasan yksitoista vuotta sitten eli alkutalvesta 2003 hevoskärpänen puraisi sen verran pahasti, että sitä oli päästävä ratsastamaan ja hoitamaan hevosia. Liekkö sillä ollut vaikutusta, että lähes joka naapurissa alkoi olemaan hevosia, vaikkakin juuri noina aikoina ensimmäiset ratsut astuivat kuvaan. Pikkuiset shetlanninponit olivat ensimmäinen varsinainen kosketukseni hevosiin, vaikka toki olin ennenkin ratsastanut aina silloin tällöin joissakin tapahtumissa tai eläinpuistoissa.
Sain alkaa käydä hoitamassa kahta naapurin shettistä, joiden nimet olivat Nella ja Flicka. Kummatkin olivat vallan suloisia pörröpäitä ja kävin niitä mielelläni hoitelemassa mahdollisimman usein. Vaikka Nella olikin ainut näistä kahdesta, jolla oli mahdollista ratsastaa, se ei haitannut yhtään. Flicka oli jo eläkepäivänsä selvästi ansainnut ja tuntui nauttivan enemmän siitä, että sai vapaasti temmeltää, välillä ihan irrallaankin. Täysin tarkkaan en muista, kuinka pitkään tämän kaksikon parissa puuhailin, mutta joka tapauksessa jossakin vaiheessa oli aika siirtyä jo ratsastuskoulun puoleen. Intoa kuitenkin löytyi jo sen verran, että eteneminen ratsastusharrastuksessa ei tuntunut lainkaan hullummalta idealta.
Aloitinkin hyvin pian ratsastustunnit eräällä mukavalla, paikallisella ratsastuskoululla, jossa hevosrotu muuttui kertaheitolla! Talli painotti tuohon aikaan eniten suomenhevosiin ja loikka shetlanninponin selästä suomiputen selkään oli aikamoinen. Toki välillä tuli tehtyä lähempää tuttavuutta tallin muihinkin hevosiin, mutta kuten arvata saattaa, kyllä se sydän alkoi aika kovalla tahdilla sulaa noille Suomen uljaille hevosille. Ja kuten aina, suosikkihevosia alkoi tulemaan, mutta yksi oli ylivoimaisesti ylitse muiden: Ilo. En osaa sanoa, mistä kiintymys tähän hevoseen oikein tuli, mutta minusta vain tuntui, että kyseisen hevosen kanssa synkkasi ja niinhän sitä sanotaan, että vaikeaa sitä on rakkauden kohdettaan päättää.
Ja sitä onnen tunnetta, kun eräänä kauniina kesänä menin kyseiselle tallille ratsastusleirille ja sain kuin sainkin Ilon leirihoitohevosekseni, vaikka suuresti ennakkoon pelkäsinkin jonkun muun ennättävän viemään sen suoraan nenäni edestä. Pienoinen harmitus tässä vuosien mittaan onkin iskenyt, kun en tiedä tämän hevosen nykyistä olinpaikkaa. Tiedän sen lähteneen eläkekotiin jo vuosia sitten ja ainakin hetken olleen kotiseudullani, mutta lähiaikoina minulla ei ole Ilosta minkäänmoisia havaintoja.
Taitojen karttuessa ja hevosinnostuksen lisääntyessä vain entisestään alkoi elämään pieni toivonkipinä omasta ylläpitohevosesta. Toki tuolloin en mikään hevosalan monitaitaja ollut, mutta läheinen yksityistalli vaikutti hyvältä paikalta sijoittaa ylläpitohevonen ja tämän lisäksi tiesin saavani sieltä myös apua tarvittaessa. No, kesä ei ole ehkä sitä parasta aikaa ylläpitohevosen etsinnälle... Ne harvatkin tarjolla olevat ratsut vaikuttivat jo menneen halukkaille ja tilanne alkoi näyttämään toivottomalta. Lopulta löytyi kuitenkin mukava risteytysponiruuna Moke, joka vaikutti varsin fiksulta tapaukselta, vaikkakin hieman laiskanpuoleiselta herralta. Tuossa vaiheessa millään moisella pikkuseikalla ei ollut kuitenkaan väliä, vaan koeratsastuksen jälkeen homma oltiin periaatteessa lyöty jo lukkoon ja poniruuna tulisi saapumaan ylläpitotallille sovittuna ajankohtana.
Tuolloin oli vuosi 2006 ja tuon vuoden voisin periaatteessa mainita varsinaiseksi hevosharrastukseni merkkipaaluksi. Vaikka tuolloin omaa hevosta ei vielä ollutkaan, aloin toimimaan enemmän hevosten parissa itsenäisesti, siihen asti kun olin enemmän ollut vain ohjatuilla tunneilla. Kun oli aika jättää jäähyväiset Mokelle sen palatessa omistajansa hoiviin, sain alkaa hoitamaan ylläpitotallilla lämminveritammaa nimeltä Lilli. Hurjan suureltahan se tamma kieltämättä tuntui, varsinkin totuttuani juuri ponikokoiseen ratsuun. Moken vastapainoksi kyseessä oli hyvinkin reipas ja menohaluinen hevonen, enkä voi sanoa tunteneeni oloani aina kovinkaan turvalliseksi. Näin jälkikäteen tuntuu hassulta muistella maastoretkiä Lillin kanssa, sillä eihän siinä mitään pelättävää ollut. Tosin onhan noita ratsastusvuosiakin ennättänyt kertymään minulle useampikin, joten itsevarmuuttakin on astunut kuvaan yhä enemmän.
Eihän se hoitohevonen tietenkään omalta tuntunut, varsinkin kun ratsastaa pystyi aina silloin tällöin, kun omistaja ei itse päässyt tulemaan. Samanaikaisesti kävin kuitenkin ratsastamassa Tintti-nimisellä shetlanninponilla, sillä Moken omistaja oli minua kehunut tämän ponin omistajalle ja hän halusi minut Tinttiä hoitamaan. Minullehan se sopi ja sainkin olla iloinen siitä, että olin tehnyt hyvän vaikutuksen. Syysloman lähestyessä halusin kuitenkin taas hevosta ylläpitoon ja kyselinkin jälleen Mokea moiseksi, mutta ikäväkseni sain kuulla, että poni oli lopetettu. Tämä ei toki ollut mikään kovin suuri yllätys, sillä ikää ruunalla oli jo kiitettävästi, mutta kovillahan se siltikin otti. Sain vain olla iloinen siitä, että olin saanut Mokeen tutustua ja viettää kesälomani sen parissa. Tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi ja hetken tilanne näyttikin jo toivottomalta. Aurinko paistaa kuitenkin toisinaan risukasaankin ja niinhän siinä kävi, että pian pikkuinen Tintti-poni tuli minulle ylläpitoon jälleen sille samalle tallille, jossa Mokekin oli ollut ja jossa hoidin Lilliä. Mukavalta se kyllä kieltämättä tuntui, alkoihan tuo paikka tuntumaan suorastaan jo toiselta kodilta.
Tintin kanssa palasin taas ponimaailmaan ja talviset retket lumihangessa olivat aika hulvattomat jalkojen tuon tuosta osuessa maahan. Se ei kuitenkaan menoa haitannut ja tuo poni totta vie vei osan sydämestäni lopullisesti, vaikka se minulla olikin vain syyslomasta seuraavaan joululomaan saakka. Tämänkään ponin kohdalla voin vain harmitella sitä, etten tiedä, missä päin maailmaa Tintti nykyisin on.
Samoihin aikoihin, kun Tintti oli vielä minulle, saapui tallille uusi amerikkalainen lämminveriruuna, Harri. En muista täysin tarkkaan sitä, aloinko hoitamaan kyseistä hevosta jo Tintin aikoihin, mutta ainakin heti sen jälkeen. Omistajalla ei ollut mahdollisuutta käydä hevosensa luona kovinkaan usein ja noinakin harvoina kertoina hän ei ratsastanut, joten sain hoitaa Harria lähes kuin omaa hevosta. Voisin kyllä sanoa, että nykyisen hevoseni lisäksi Harri opetti minua varmaan kaikista eniten ratsastajana. Kyseessä ei ollut mikään maailman yhteistyökykyisin hevonen, sillä känkkäränkkä-päälle sattuessaan saattoi tulla pukki jos toinenkin. Opettelimme myös yhdessä hyppäämisen saloja, sillä kumpikin oli melko kokemattomia tuon asian saralta. Puoli vuotta kului kuin siivillä ja tuossa vaiheessa alkoi kytemään tosissaan ajatus siitä, että oma hevonen olisi todella mieluinen asia. Ehdotin kauppoja Harrin omistajan kanssa, mutta hän sanoi haluavansa hevosen olevan kesän laitumella ja syksyllä voisimme katsoa myyntiä uudestaan. Eihän se mikään mieluinen vastaus ollut, ottaen huomioon sen, että totta kai sitä oli ennättänyt iloita jo yhteisestä kesästä Harrin kanssa. Muistan edelleenkin aika selvästi viimeisen maastoretken ruunalla ja kyyneliä nieleskellen katsoin, kun se lastattiin traileriin. Ruuna oli totta vieköön alkanut tuntua niin omalta, olimmehan me kokeneet ensimmäiset kisammekin yhdessä.
Siinä vaiheessa, kun sain kuulla, ettei Harria olisi mahdollista saada ennen syksyä, aloin jo etsimään tulevaksi kesäksi jälleen ylläpitohevosta. Kaukaa sitä ei tarvinnut etsiä, sillä siskoni tuttava tarjosi minulle Mikko-nimistä ruunaa, joka jälleen kerran oli amerikkalainen lämminverinen. Käydessäni katsomassa ja koeratsastamassa sitä tykästyin siihen todella paljon, vaikka kyseessä oli jälleen aikamoinen pommi. Hevosta ei oltu kuitenkaan ratsastettu pitkään aikaan, joten eihän tuo toki mikään ihmekään ollut. Ja eihän siinä montaa päivää mennyt, kun minulla jälleen oli hevonen, jonka kanssa pääsin puuhailemaan. Ainoa ongelma alkuun oli vain se, ettei hevosella ollut kunnon satulaa ja ei ollut kovin helppoa etsiä sopivaa tallin hevosten varusteista ja lainata sellaista sitten aina, kun satulan omistajalle vain kävi. Onneksi Mikon omistaja oli kuitenkin luvannut oman satulan hommata niin pian kuin mahdollista ja se tieto toki lämmitti. Vielä tuolloin en osannut kuitenkaan odottaa, mitä seuraava puhelu toisikaan tullessaan.
Hassua, kuinka sitä tuona päivänä osasikaan olla taikauskoinen! Vain hetkeä aikaisemmin löysin maasta neliapilan ja pian puhelin pirahti soimaan. Ei siinä pyörtyminen ollut kaukana, kun Mikon omistaja ehdotti hevosen myymistä minulle. Paljoa siinä ei tarvinnut epäröidä, kun päätös oli jo tehty. Harrin ostaminen oli epävarmaa, sillä omistaja oli luvannut vasta harkita asiaa, joten sen odottaminen olisi voinut osottautua turhaksi. Niinhän siinä sitten kävi, että nimet kirjoitettiin paperiin 21.6.2007 ja minusta tuli virallisesti hevosen omistaja. Enkä tätä päätöstä ole tosiaankaan katunut, vaikka seitsemäs vuosi Mikon omistajana alkaa jo lähentymään.
Syksyllä sain kuulla sydäntäsärkevän uutisen. Harri oli palannut kesälaitumelta, mutta hevosraukasta oli jäljellä vain pelkkää luuta ja nahkaa. Syöksyin viipymättä ns. kotitallini omistajan kanssa katsomaan ruunaa, vaikka olinkin kovassa kuumeessa. Näky oli kuitenkin karmaiseva; Harria ei todellakaan tuntenut enää samaksi hevoseksi ja luut törröttivät joka puolelta. On vielä tänäkin päivänä vaikeaa käsittää, miten hevonen on voinut joutua moiseen kuntoon ollessaan kesälaitumella. Vieläkin pahemmaksi asian tekee se, että ruunaa oli ilmeisesti myös pahoinpidelty, sillä pelko miehiä kohtaan vaikutti ilmestyneen kuin tyhjästä. Lopulta omistaja teki päätöksen lopettaa ruunan. Jossittelut eivät enää tässä asiassa auta, vaikka tiedänkin, että asiat olisivat voineet mennä hyvinkin toisin.
Uskokaa tai älkää, mutta tästä puuttuu vielä yksi hevonen, joka on vaikuttanut elämääni enemmän tai vähemmän. Otin 2008 kesällä itselleni ylläpitoon suomenhevosruuna Veetun, sillä Mikko oli tuolloin vanhempieni pihassa kesälaitumella ja pitihän sille saada joku kaveriksi. Huhhui, voin kyllä sanoa, että kahden energisen hevosen kanssa puuhailu ei ollut kovinkaan helppoa, vaikka kyllähän se ihan mukavaa oli. Ja mikäs sen mukavampaa olikaan kuin ratsastaa porukassa tällä kaksikolla jonkun ystävän kanssa.
Veikkaanpa, että tässä postauksessa on jo sen verran paljon lueskeltavaa, etten alka tuosta Mikosta enää sen kummemmin kertoilemaan :) Voisin kuitenkin melkeinpä jo luvata, että jossain vaiheessa luvassa on sellainenkin kirjoitus, jossa keskityn paremmin hevoseeni ja siihen, minkälaisen prosessin olemme käyneet läpi ja mitä kaikkea olemme oppineet toisistamme näiden vuosien varrella.
Sinusta ja ponistasiko tallikaveria meille?
Tällä hetkellä Mikko ja minä majailemme kahdestaan pienessä tallissa Joensuussa, mutta harva se päivä kumpikin meistä varmasti haaveilee kavereista, joiden kanssa käydä esimerkiksi yhteisellä maastolenkillä. Talliin on mahdollisuus rakentaa toinen karsina, johon sopii kuitenkin maksimissaan noin 130cm poni. Toki monia vaihtoehtoja on tullut mietittyä, kuten toisen ponin tai muun eläimen hankkimista, mutta oma rajallinen aika ei oikein ole kumppani näiden vaihtoehtojen kanssa. Lisäksi olisi mukava saada toinenkin ihminen puuhailemaan talliin ja hoitaa hommat yhdessä. Periaatteessa kaikista yksityskohdista olen valmis sopimaan ihan ihmiskohtaisesti, mikäli oikea ratsukko löytyy :)
